Eilisiltana Jyväskylän joulukonsertin jälkeen keskustelimme muutaman kuorokaverin kanssa illallispöydän ääressä -ällistyttävää kyllä- kanankasvatuksesta kaava-alueella. Siinä sivussa tuli käsiteltyä myös lumihiutaleiden yksilöllinen rakenne, nuorten yritysten markkinointipulmat, malarialääkkeiden aiheuttamat hallusinaatiot, villisikojen kohtuuton julmuus ja vasikoiden kivennäisrehut.
Viime viikonloppuna, kun olimme Philomelan karonkkavieraina notkuvien pöytien ääressä (no oli meillä tietysti ensin yhteiset konsertit Hyvinkäällä ja Helsingissä), tein myöskin sellaisen kiintoisan havainnon, että vaikka siinä itse kukin tunki nälkäisen laulajan tarmolla sapuskaa ääntään kohti niin rapsakka älämölö ja naurunhekotus ei tauonnut hetkeksikään. Ajattelin, että onpas näiden Philomelan tyttärien kanssa helppoa tulla toimeen, vaikka ovat ihan vieraita ihmisiä.
Joten kyllä naiskuorolaisia kuunnellessa alkaa väkisinkin miettiä, että mistä tätä juttua oikein tulee?
Janne Salmenkankaan kandityöstä pisti silmiini toteamus: “Yhdessä laulaminen voimistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta [...] Vaikka vierustoveri olisi ennalta tuntematon, tätä kohtaan tuntee luottamusta juuri yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi.” Senpä vuoksi kuuden tuuman kettingistä kasaan kurottu päättelyketjuni on seuraavan sorttinen: kuorolaulu on omiaan rakentamaan luottamusta, ja luottamus on vilpittömän pälpätyksen perusta. Kukapa kehtaisi päästää suustaan kaikkia pöhköjä juttujaan, ellei voisi luottaa siihen, että omituiset höpöttäjätkin hyväksytään ja on lupa olla sellainen kuin on.
Mutta voihan se niinkin olla, että kuoroihin nyt vaan kerta kaikkiaan kasaantuu se kansanosa, joka ei osaa olla hetkeäkään hiljaa 
Eira
Nuppu
