Perintöviulu eli asiaa persuksista ja eräästä peruskorjauksesta

Näin kerran nettiteeveestä, kuinka klarinetteja sahattiin poikki ja niistä tehtiin jakkara.

Jostakin toisesta telkkariohjelmasta muistan fiktiivisen henkilön, joka ei pitänyt antiikista, koska vaikkapa vanhaa tuolia katsellessaan hän alkoi aina kammoksuen ajatella kaikkia niitä persuksia, jotka olivat ähöttäneet istuimella ennen häntä.

No johan on. Ensinnäkin, klarinetteja soitetaan ja niiden kuuluu kulua soittajien käsissä eikä kenenkään persuksen alla. Toisekseen, toiset ihmiset ovat muutakin kuin pelkkiä persuksia. Vanhojen tavaroiden viehätys on juuri siinä, että niihin tuntuu varastoituneen elämää, ellei peräti jonkinlaista edeltä menneiden viisautta. Vanhat soittimet varsinkin ovat kuin vaatekomeroita, joiden perältä putkahtaa päistikkaa Narniaan, jos vähänkään on sellaisiin seikkailuihin taipuvainen. Saleissa pölyttyvät pianot ja ullakoille unohdetut kitarat käyvät minua vähän sääliksi, koska ne näyttävät tietävän entisten soittajiensa ilot ja surut, ja niillä voisi olla vielä paljonkin annettavaa: ne voisivat olla jollekin ovena musiikin maailmaan. Vähän vain öljyä nariseviin saranoihin!

Niinpä aina lapsuudenkodissa käydessäni otin seinältä talon viulun, jota kukaan ei oikeastaan ollut soittanut vuosikymmeniin, ja viritin sen ihan silkasta myötätunnosta. Sitten pistin sen takaisin naulaansa roikkumaan. Kunnes viime talven kovilla pakkasilla kammarista kuului “bjoing” kun talla halkesi kahtia. Suojelunhaluni heräsi.

Tarina kertoo, että kotikylän pelimannimiekkonen joitakin häitä soittaessaan rymysi viulusta kaulan poikki, ja sellaisena miten kuten kasaan kursittuna vempeleenä isäni osti sen nykyrahassa neljällä eurolla. Vähän sitä vinguteltiinkin mutta aikaa myöten viulu rapistui kunnes kaksikymmentä vuotta sitten se kävi veljeni mukana reissun kaupungissa ja palasi takaisin seinälle roikkumaan 240€ arvokkaampana, kannen halkeama korjattuna, kielet, kielenpidin, talla, kierukka, viritystapit ja kaula uusittuna ja otelauta hiottuna. Kunnes siis kuului “bjoing” ja edessä oli uusi kaupunkireissu tällä kertaa minun kainalossani.

Talla uusittiin ja viulu jäi minun luokseni asumaan. Ajattelin, että eipä kaikilla olekaan omassa kylässä vuonna 1954 tehtyä viulua. Vahinko vain, ettei kukaan soita sitä. Ihan käypä ovi, saranat öljytty ja kaikki.

No juu, olinhan tässä ehtinyt jo harmitellakin, etten ole koskaan soittanut mitään orkesterisoitinta. Tallan lisäksi hankin siis uuden jousen (160€), olkatuen (20€), kotelon (70€) sekä hartsimöntin ja lampsin elämäni ensimmäiselle viulutunnille. Neljän euron viululla menee siis melko hyvin nykyään, eikä se näytä panevan pahakseen, vaikka kaikkien koettelemusten jälkeen sillä soitetaan huteranpuoleista G-duuriasteikkoa ja Iloista viuluniekkaa numero 1. Mutta se onkin kokonaan toinen tarina.

Sitä piti vaan sanomani, että eipäs sahailla niitä klarinetteja!