Purkupäätöstä odotellessa

Hyvät hirrethän tässä vanhassa komerossakin vielä on.

Kun solistit eivät ole takaisinkaan tulleet, Entinen Kvinttikomero odottelee täällä purkupäätöstä. Sillä välin Jyväskylän Naislaulajien edesottamuksia voi seurata kuoron kotisivulta. Kvinttikomero puolestaan on yksityistetty ja se jatkaa komerofilosofisia perinteitä osoitteessa http://kvinttikomero.wordpress.com/.

Ovet säppiin

Kvinttikomeron molemmat solistit ovat nyt lähteneet Jyväskylästä muille maille vierahille, joten komeron ovet pistetään toistaiseksi kiinni. Kaappi pysyy kuitenkin paikallaan ihan sitä varten, että satunnaiset vierailijat, jotka haluavat kurkistaa Jyväskylän Naislaulajien sinisen julkisivun taakse, voivat käydä täällä tutustumiskierroksella kuulostelemassa sitä kuoromaailman syvien rivien huminaa.

Huminasta puheen ollen, jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole paikalla kuuntelemassa, niin rungon rysähtämisestä ei kuulu ääntä. Ihan vain tiedoksi . Ääntä ei ole olemassa missään muualla kuin kuulijan päässä. Ääni on aivojen tulkinta siitä, miten maailma värähtelee ja mihin suuntaan niitä aaltoja kulkee. Joten otetaanpas se kaatunut runko, sahataan lankuiksi ja nikkaroidaan siitä tutiseva aasinsilta tähän tapaan: musiikki on kuulijan päässä, joten kuorolaulussakaan ei ole mitään ideaa, ellei joku kuuntele sitä. Joten menkää ihmiset kuuntelemaan Jyväskylän Naislaulajia, kyllä niistä ääntä lähtee ilman Nuppua ja minuakin!

Kaikkeen sitä joutuu

Äkkinäinen voisi luulla, että naiskuorolaiset ne vaan laulaa loilotellen harrastavat musiikkia niissä naiskuoroissaan. Kyllähän sellaistakin tapahtuu, harjoituksia ja esiintymisiä sun muuta, mutta lähemmin tarkasteltuna käy ilmi, että kuoroharrastus on monikerroksinen mäjäys tiukkaa vääntöä, joka yleisesti tunnetaan yhdistystoimintana.

Kun aamuvarhaisella 26 asteen pakkasessa paahtaa polkupyörällä ripset huurussa kaupungin halki myyjäispaikalle vastaleivotut, gluteenittomat kääretortut ohjaustangossa keikkuen, tulee väkisinkin mieleen, että näin meille kaikille sitten käy! Viattoman vihreistä kuoronoviiseista kehittyy vuosien mittaan moniajoon kykeneviä organisointi-ihmeitä, vaikka alkuperäinen ajatus olisikin ollut vain laulaa lämpimikseen. Yksi hallitsee nuottikirjaston kiemurat, toinen pätevöityy palkanmaksuun ja tilinpäätöksiin, kolmas tietää piparkakkukiinteistöjen markkinahinnat ja neljäs arpajaislain pykälät. Ja kaikilla on hallussa ainakin yksi leivontaresepti. Seitsemänä vuonna Naislaulajien riveissä ehdin itsekin oppia

1. kuinka lehdistötiedotteessa voi kehua itseään niin, ettei sitä oikeastaan huomaa
2. teeskentelemään, että osaan ranskaa
3. arvaamaan lastenvaatteiden koot päältä katsoen
4. käyttämään ilmaista vektorigrafiikkaa
5. missä lähikaupoissa ilmotustauluille tarvitaan nastoja ja missä teippiä
6. ylläpitämään sähköpostilistaa
7. tekemään lehti-ilmoituksia
8. vaihtamaan vaatteita keskusta-alueella ajavassa bussissa
9. pitkät pötköt munkkilatinaa

Lisäksi minulle valkeni, että

1. kirpputoreilla on paljon väkeä hellepäivinä mutta kukaan ei osta mitään
2. unkarin sz lausutaan kuin suomen s
3. postilokeron vuokraaminen vuodeksi maksaa 194€
4. päärynää voi leikata suikaleiksi perunankuorimaveitsellä
5. cd-levyn painoväri voi mennä ihan pieleen
6. Suomessakin voi saada lämpöhalvauksen
7. kohtaan “hyväksyttiin edellisen kokouksen pöytäkirja” kannattaa merkitä myös edellisen kokouksen päivämäärä
8. meillä tosiaan on täällä Jyväskylässä tuo maakunta-arkisto, ja että
9. Fisherman-kurkkupastillit ja kolajuoma eivät sovi yhteen.

Ei siis pidä vähätellä kuorolaulun yleissivistävää vaikutusta.

Ronkeli

Loppiaisena varmaan jo uskaltaa tunnustaa, että on ronkeli joululaulujen suhteen. Vuosi sitten, kun kuuntelin jouluradiota, aloin epäillä, että en taida erityisemmin perustaa näistä eetterissä kajahtelevista joululauluista. Jotkut olivat niin äärimmäisen tunnelmallisia, että koko touhu alkoi tuntua teennäiseltä, toiset taas sovitettu niin uusiin puihin, että homma vaikutti yliyrittämiseltä. 

Tietyistä joululauluista en vain yksinkertaisesti pidä. Säälittää sekin kylmässä nälkiintyvä varpusraukka, joka jonkun surkean murusen saa pirtin portailla. Eikä se sitten edes ole oikea lintu vaan pieni veli tavahasta, voi murhetta ja mollia! Sitä paitsi varpunen ja varpu ovat kaksi ihan eri asiaa, joku tolkku se pitäisi sanoituksissakin olla! Oma lukunsa on sitten solistit, joiden tyylistä en tykkää. Toisinaan ihan maailmanluokan laulajienkin suusta joululaulut kuulostavat kummallisilta. Kun tähtibasso kumisee, kuinka kello löi jo viisi, tulee äkkinäiselle sellainen olo, että nyt ammutaan tykillä kärpästä. 

Koska en ihan oikopäätä halunnut uskoa olevani joululaulusnobi ja vihonviimeinen vastarannankiiski, ajattelin, että tänä vuonna lasken itselleni jonkinlaisen ronkeli-indeksin ja arvioin tilannetta uudelleen. Kuuntelin keskittyneesti ja kynä kädessä jouluradiota tunnin verran kahdeksan jälkeen illalla joulukuun 22. päivänä. Aineistoon mahtui 18 eri esitystä, ja viivan alle jäi tällainen tulos: kahdesta kappaleesta pidin varauksetta. Neljä oli mielestäni ihan siedettäviä, kuudessa oli niin paljon vikaa, että en niitä kummemmin viitsisi kuunnella, vaikka niissä oli jotain hyvääkin, ja kuusi biisiä pudotin kertakaikkisten kammotusten kategoriaan.

Binäärisenä aineistona tämä tarkoittaisi sitä, että “ei tällasta kestä” -nollaluokassa olisi kaksi kertaa niin paljon musiikkia kuin kuuntelukelpoisessa ykkösluokassa. Aika nuivaa. Toisaalta, otos on vielä niin pieni, että on parasta jatkaa näytteenottoa ensi jouluna.

Omituiset höpöttäjät

Eilisiltana Jyväskylän joulukonsertin jälkeen keskustelimme muutaman kuorokaverin kanssa illallispöydän ääressä -ällistyttävää kyllä- kanankasvatuksesta kaava-alueella. Siinä sivussa tuli käsiteltyä myös lumihiutaleiden yksilöllinen rakenne, nuorten yritysten markkinointipulmat, malarialääkkeiden aiheuttamat hallusinaatiot, villisikojen kohtuuton julmuus ja vasikoiden kivennäisrehut.

Viime viikonloppuna, kun olimme Philomelan karonkkavieraina notkuvien pöytien ääressä (no oli meillä tietysti ensin yhteiset konsertit Hyvinkäällä ja Helsingissä), tein myöskin sellaisen kiintoisan havainnon, että vaikka siinä itse kukin tunki nälkäisen laulajan tarmolla sapuskaa ääntään kohti niin rapsakka älämölö ja naurunhekotus ei tauonnut hetkeksikään. Ajattelin, että onpas näiden Philomelan tyttärien kanssa helppoa tulla toimeen, vaikka ovat ihan vieraita ihmisiä.

Joten kyllä naiskuorolaisia kuunnellessa alkaa väkisinkin miettiä, että mistä tätä juttua oikein tulee?

Janne Salmenkankaan kandityöstä pisti silmiini toteamus: “Yhdessä laulaminen voimistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta [...] Vaikka vierustoveri olisi ennalta tuntematon, tätä kohtaan tuntee luottamusta juuri yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi.” Senpä vuoksi kuuden tuuman kettingistä kasaan kurottu päättelyketjuni on seuraavan sorttinen: kuorolaulu on omiaan rakentamaan luottamusta, ja luottamus on vilpittömän pälpätyksen perusta. Kukapa kehtaisi päästää suustaan kaikkia pöhköjä juttujaan, ellei voisi luottaa siihen, että omituiset höpöttäjätkin hyväksytään ja on lupa olla sellainen kuin on.

Mutta voihan se niinkin olla, että kuoroihin nyt vaan kerta kaikkiaan kasaantuu se kansanosa, joka ei osaa olla hetkeäkään hiljaa

Sibbeä kehiin

Kaikki ovat varmaan huomanneet, kuinka musiikki assosioituu tuolla pääkopan perukoilla aikaan, paikkaan ja tapahtumiin samaan tapaan kuin tuoksutkin. 90-luvun hiteistä tulee aina mieleen parhaan koulukaverin kotitalon vintti, ja tillin tuoksu toimii madonreikänä mummolan keittiöön mistä tahansa maailmankaikkeuden kolkasta käsin.

Työmaalla kuuntelen harvemmin musiikkia. Jos kuuntelisin, en pystyisi keskittymään työntekoon ollenkaan. Tässä kesänä muutamana perhosen toukkia kasvatellessani kuitenkin keksin, että nytpäs otan oikein asiakseni kuunnella Sibeliuksen sinfonioita, kun kerrankin on käsillä sellainen homma, jossa ei tarvita aivokapasiteettia ylen määrin. Kuuntelin kasvihuoneen rauhassa sinfonian toisensa jälkeen useampanakin päivänä samalla, kun siirtelin toukkia likaisista purkeista puhtaisiin ja tungin niihin tuoretta rehua perään. Tiskasin purkkeja ja pinosin niitä kuivumaan. Sitten säikähdin, että noinkohan tuli tehtyä laajempi virheliike: tuleeko minulle tästä eteenpäin aina Sibeliuksen sinfonioista  mieleen perhostoukkien p**kakasat? Hirvittävää haaskausta sellainen. Mestarillinen musiikki tulvisi korvista sisään ja minä vain miettisin -ööh- toukan prosessoimaa kasvimateriaalia!

Onneksi vaikuttaa siltä, että aika kultaa assosiaatiotkin. Jos minulle toisinaan muistuukin Sibeliuksesta mieleen perhostoukkien kasvatus niin ajattelen kyllä kasvihuoneen levollista hiljaisuutta ja vihreyttä sekä lasisten seinien läpi tulvinutta keskikesän valoa. Joten ei hätää. Niitä on masentavampiakin mielleyhtymiä.

Hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!

Äänitorvi

Olen muuttanut mieltäni. Joskus nuoruuden hurjuudessa, kun kävin ensi kertoja kuorojen konserteissa, en pitänyt siitä, jos joku juontajan tapainen erehtyi puhumaan kappaleiden välissä. Halusin vain piiloutua penkkiini, unohtaa muut ihmiset ja kuunnella musiikkia vähän samaan tapaan kuin levyjä kuunnellaan: keskeytyksettä ja luurit korvilla. En edelleenkään perusta tyhjän jaarittelusta mutta olen kumminkin kääntänyt kelkkani.

Minusta on mukavaa ja ehdottoman oleellista, että kuorolla on joku ihmismuotoinen äänitorvi, joka astuu esiin rivistä ja puhuu yleisölle edes muutaman sanan. Kuuluuhan se jo tavan tapohinkin, että tervehditään kutsuttuja vieraita. Kuulijana helposti unohdan, että kuorossa tai orkesterissa on ihan oikeita ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti paikalla toisin kuin taulutöllöttimeen litistetyt kaksiulotteiset tyypit. Mutta ei tarvita kuin muutama sana siitä, kuinka illan ohjelmistoa harjoiteltiin apinan raivolla, ja minusta alkaa tuntua, että minut on otettu mukaan sisäpiirin juttuun. Sitten olenkin heti kiinnostuneempi kuulemaan, mitä esiintyjillä on laulettavaa.

Oikeastaan jo “Hyvää iltaa!” saattaa riittää siihen, että esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön pönötyksen ja jännityksen seinä saadaan murrettua, ja kaikilla on heti paljon viihtyisämpää. Ja pönötyksen seinäähän ei Kvinttikomerossa tueta. Elävä musiikki on elävien ihmisten yhteinen juttu, eikä siinä ole pönötykselle sijaa!

Jucundareportailla – ykkösalton Annukka

Kaikki omistautuneet amatöörit sanovat, että “tämä ei ole harrastus, tämä on elämäntapa.” Musiikkikin tuppaa olemaan sellainen elämäntapa, jota on hankala lopettaa. Vähän kuten hengittäminen ja syöminen. Naiskuorolaisuuskin on elämäntapa siinä määrin, että se tahtoo viedä mukanaan koko perheen ja valua talosta takapihan portaille saakka… Esitellään todistuskappale A, ykkösalton Annukka:

Pieni punaposkinen poika hyppelee vanhoja puuportaita asuntomme takapihalla. “Äiti, nämä on jukundare-portaat!” Minua naurattaa. Pienet korvat ovat tarkasti kuunnelleet kummallisia sanoja, kun äiti harjoittelee kotona stemmoja, tässä tapauksessa Mäntyjärven sovitusta Piae cantiones -sarjan laulusta Jucundare jugiter.

Harrastukseni ovat muuttuneet elämäntilanteen mukaan aina paperilampun väsäämisestä maratonjuoksuun, mutta musiikki on muodossa tai toisessa kuulunut aina elämääni. Musiikkiharrastukseni alkoi pianotunneilla Ylivieskan seudun musiikkiopistossa samana syksynä kun aloitin koulun. Myöhemmin sain mahdollisuuden valita sivuaineeksi fagotinsoiton ja sitä kautta pääsin myös kokemaan yhdessä soittamisen hauskuuden. Musiikkiharrastus vei tieni Ouluun Madetojan musiikkilukioon, ja myös opiskeluaikaani kuuluivat soittoharrastus, keikat ja reissut Jyväskylän yliopiston Sinfiksen kanssa. Opintojen loppuvaiheessa soittaminen jäi, koska edessä olisi ollut kalliin soittimen hankkiminen omaksi ja elämääni tuli muutaman vuoden musiikillinen tyhjiö.

Aikani pähkäiltyäni päätin syksyllä 2004 mennä katsomaan Jyväskylän Naislaulajien harjoituksia ja sieltä löytyi se jokin täyttämään aukkoa elämässäni. Oli mukavaa päästä taas tutkimaan nuotteja, tapailemaan uusia lauluja ja laulamaan Ritan johdolla, vaikkakin laulaminen ja oman äänen hallinta tuntuivat aluksi vaikealta.

Laulamisessa ja orkesterissa soittamisessa on oikeastaan paljon samaa: viihdytään yhdessä ja välillä musisoidaan, tehdään reissuja, valmistaudutaan keikkoihin, jännitetään ja pohditaan omia suorituksia. Ykkösalton laulaminen naiskuorossa on tuntunut hyvin omalta, ykkösaltto täydentää kuoron sointia ja joskus pääsee jopa vähän sooloilemaankin.

Ja kuten kuvasta näkyy, Annukka edustaa kuoroamme koko ajan tuolla Kvinttikomeron otsikkopalkissa Otos on Porin laulujuhlien katselmuksesta kesältä 2007.

Maanantaimietintö

Kuoroharrastuskin on toisinaan vähän sellaista rahnustamista. Laahustetaan maanantai-iltana työpäivän jälkeen harjoituksiin, on pimeää, vettä roikaa, väsyttää ja kauhea nälkäkin on. Harjoitusluokasta loppuu happi ja hartiat on jumissa. Ajatus harhailee, olkapäät ja suupielet alkavat painua alaspäin ja sitä myöten valuu lauluäänikin maata kohti niin, ettei mitään sävellajia enää tunnista entisekseen.

Pari maanantaita sitten kahlasimme harjoituksissa läpi konserttiohjelmistoa puoliunessa; kuoro oli hädin tuskin tolpillaan kellon lähestyessä yhdeksää, kun johtaja päätti, että lauletaanpas vielä Las Amarillas ennen kotiinlähtöä. Uusi kuorolaisemme Satu seurasi vierestä, kun täysin vailla holttia lallatimme koko biisin napsutuksineen ja taputuksineen tuhannen vauhdilla ryteikköön niin että ryskyi! Ehdin siinä ajatella, että jopas lähti lapasesta tämä homma, kun Satu sanoikin aurinkoisesti, että voi miten ihanaa, kaikki hymyilivät ja kaikilla näytti olevan hauskaa!

Pyörätelineelle päin rompostellessani mietin sitä ihan miettimällä, että tämäpä onkin huomionarvoinen seikka: uupuneet ilmeet kirkastuivat vasta, kun mentiin reippaasti päin prinkkalaa. Ellen vallan erehdy, niin tässä piilee joku yleisempikin elämänviisaus.

Pokkana vaan

Keneltähän se on alun perin päässyt lipsahtamaan, että aikuisena ei kannata aloittaa musiikkiharrastusta? Nuorena on vitsa väännettävä, vanha koira ei opi uusia temppuja, eikä meidän ikääntyvien kädellistenkään kannata enää tarttua mihinkään soittimeen. Jousisoittimeen nyt ei ainakaan. On liian myöhäistä, eikä sitä enää pysty oppimaan. Ei voi, ei pysty, ei kannata.

Kukkua. Kukkua!

Tarvitsin itsekin sattuman sysäyksen ennen kuin oikein todella huomasin kysyä, että miten niin muka ei. Ja kun kerran tulin kysyneeksi niin vastauskin oli päivänselvä: ei ole mitään syytä miksi ei. Totta hiivatissa voi! Aloitin viulunsoiton.

Tietenkään minusta ei koskaan tule hyvää viulistia enkä ikinä tule soittamaan ammatikseni. Mutta miksi juuri musiikinopiskelusta on muodostunut mielikuva mystisen hampaat irvessä raatamisen linnakkeena, johon kenelläkään ei ole asiaa, ellei ole superlahjakkuus tiellä tähtiin? Urheilussakin on ammattilaisensa, eikä kukaan silti kuvittele, ettei kuntoilua kannata aloittaa aikuisiällä, koska tulevaisuus tennisässänä on jo mennyt sivu suun. Musiikki on kuntoilua aivoille; se tekee hyvää missä tahansa iässä.

Oikeastaan on vapauttavaa kuulua junasta jääneiden joukkoon: kenelläkään ei ole ihmeempiä odotuksia aikuisen soittoharrastuksen suhteen. Ei tarvitse olla niin kauhean vakavissaan, kun itsekin tietää soittavansa vain huvikseen ja puhdasta piruuttaan.

Taina Marja-aho sanoo opinnäytetyössään, että aikuista soitto-oppilasta saattaa ahdistaa oma osaamattomuus. Aikuinen kun on tottunut olemaan pätevä. Itseäni vain riemastuttaa olla vasta-alkaja. Koska leipätyössä on pakko olla terävä ja nerokas, tuntuu kuusivuotiaille suunnattujen Viuluniekkakirjojen läpikahlaaminen virkistävän kevyeltä kenttäanarkialta.

Toisekseen, on ihan terveellistä opetella nauttimaan verkkaisesta edistyksestä ja epätäydellisyydestäkin. Ken ei usko minua, voi vilkaista vaikka Ulla-Riikka Kuisman opinnäytetyötä aikuisista sello-oppilaista.

Siitäkin on etua, että täyteen mittaan kasvaneen harrastus on tukevasti omassa hallinnassa: motivaatio on aivan varmasti oma eikä kukaan ei käske eikä kiikuta niskasta soittotunnille. Sitä paitsi, kun oppilaan ja opettajan välillä ei ole lapsen ja aikuisen välistä kuilua, tunneilla käyminen on hauskempaa: siinä missä lapsi voi tuntea olevansa alakynnessä ja soittavansa opettajaa miellyttääkseen, vanha kääpä on vapaa keskittymään varsinaiseen asiaan. Ihmisen iässä on jo paremmin hajulla siitäkin, mikä on itselle vaikeaa ja miten asioita oppii.

Joten kröhöm. Täten kehotetaan kaikkia, joiden mieltä musiikkiharrastus on jäänyt kaivelemaan, menemään asiaankuuluvalla röyhkeydellä soitto- ja laulutunneille. Pokkana vaan! Maailmassa tehdään muutenkin ihan tarpeeksi vahinkoa uskomalla, että ei voi, ei pysty, eikä kannata.